Anteeksi, etten ole kirjoittanut vähään aikaan. :)

Hyvää uuttavuotta! Vanha vuosi on ollut minulle suoraansanottuna sekä henkisesti, että fyysisesti rankka. Onneksi se on nyt takana ja uusi alku koittaa. Tai ei oikeastaan. Minä vain vanhenen taas vuodella, sillä syntymäpäiväni on 5 tammikuuta. Kohta olen jo 15. Tuntuu hullulta ajatella, että 3 vuoden päästä olen jo täysi-ikäinen. Voi kumpa olisin ikuisesti lapsi. Ei tarvitsisi murehtia vanhenemista. Mutta se on luonnollista pelätä vanhenemista ja kuolemaa.

Viimevuosi on minulle yhtä sekasotkua. En muista siitä oikeastaan mitään kuin yksinäisyyden, kaihon ja vuoden kohokohdat. Viimevuonna koulunkäynti ei enää kiinnosanut ja numeroni laskivat. Silloin löysin oman fantasiamaailmani, jonne hukuin (tila unen ja valveen välillä). Joskus minusta tuntui, että maailmani sekoittuvat ja etten enää tiennyt, mikä oli totta ja mikä ei. Ja ei, minulla ei ole ylimääräisiä mielialahäiriöitä (jos masennusta ei lasketa). Viime vuonna jouduin käymään koulukuraattorilla, josta minut lähetettiin psykiatrille. Kun aloitin siellä, psykiatrini oli avoin ja kiva. Minulla alkoi mennä paremmin ja aloin taas tottua reaalimaailmaan, enkä sulkeutunut fantasioihin tai kirjoihin kokopäiväksi.

Sitten psykiatrini vaihtui. Hän oli vakava. Häntä ei oikeasti kiinnostanut elämäni. Hän vain teki työtään. Hän ei jutellut niitänäitä, vaan meni oikeastaan suoraan asiaan. Hän oli niitä ihmisiä, joille on vaikea avautua. Hän oli vähäpuheinen. Joskus hänen kanssaan tuli vähän sellainen fiilis, että kumpi tässä nyt pitää niitä ohjia käsissään. Silloin aloin sulkeutua enemmän ja enemmän. Aloin taas rakentaa pala palalta sitä maskia, jota pidin ennen kuraattooria. Se hymy ja se nauru, jotka tuntuivat kolkoilta. Syväjää alkoi taas juurtua luihin ja ytimiin. Harrastan teatteria, joten näytteleminen ja maskin pitäminen ei ollut minulle juttu eikä mikään. Aloin taas hukkua fantasioihin. Aloitin taas viiltelyn, josta olin ollut jo pitkään kuivilla.

Eikö psykiatrilla kuulu olla luontainen taito nähdä maskin ja valehtelun läpi? Hän ei voi olettaa, että puhun totta, jos kysyy, että miten on mennut viimeaikoina. Eikö se jo herätä jotain, jos vastaan, että tilani on sama, kuin viimeksi. Aina sama kysymys ja sama vastaus. En vain pystynyt sanomaan hänelle totuutta, koska hän kuitenkin kokemuksesta päätellen alkaisi kaivella syitä. Miksi teit noin, mitä teit väärin, koita välttää... Hän alkoi vihjailla hoidon lopettamisesta silloin, kun tarvitsin sitä. Ehkeivät sitten ongelmani olleet tarpeeksi vakavia sinne. Nyt lopetamme hoidon.

Anteeksi, että kirjoitus on näin masentava. Tuntui vain siltä, että nyt pitää kertoa kaikki.

No kuitenkin, hyvää vuotta 2015!

https://www.youtube.com/watch?v=-F4r4rCqRb8