Blogin alussa koitin jaksaa kirjoittaa vähän valoisammin ajatellen, että säästän masentuneisuuden myöhemmälle.. Miten siinä kävikään..?

Olen väsynyt ja stressaantunut. Viimeviikko on ollut rankka ja lisää on vielä tulossa. 3 Keikkaa soitettavana ja biisit harjoiteltavana. Joulubiisi on kirjoitettava. Tanssikoreografiat opittava ulkoa. Lauantain tanssitunti pitäisi päättää. Balettia pitäisi harjoitella. Läksyistä, koulusta, ensiviikon kokeista ja kavereiden näkemisestä puhumattakaan.

Minulla on paha tapa alkaa oireilemaan stressin alla. Ruokailuni menevät perseelleen. Ahmin kauheasti ja kärsin jälkeenpäin omantunnontuskista. Olen haaveillut olevani pitkään kuin muut. Miksi en jaksa tätä kaikkea niinkuin muut ikäiseni? Yhä useammin pakenen kirjoihin ja fantasioihini todellista maailmaa. Tuntuu, etten kestä todellista maailmaa.

Aika kuluu nopeasti. En enää ole se viaton pikkulapsi, joka juoksi tyytyväisenä metsissä tietämättömänä aikuistumisen tuomasta tuskasta. Kun meiltä kysyimme, että mikä haluaisimme olla isona, emme tienneet, vaan sanoimme jotain perätöntä. Nyt pitäisi tietää. Miksi tulevaisuuden suuret päätökset pitää sijoittaa pahimpaan murrosikään? Silloin ketään ei kiinnosta, eikä kukaan tiedä mitä tekee aikuisena. Saatikaan, meneekö amikseen vai lukioon. Yleensä nuoret valitsevat lukion, koska vanhemmat haluavat. He pelkäävät, että vanhemmat häpeävät, että lapsi menee amikseen. Ovat varmaan oikeassa.

Minun päähäni on istutettu jo musikaalisuuteni alusta ajatusta, että olen kympin oppilas ja menen sibeliuslukioon. Se ei tee nuorelle hyvää, vaan häntä pitää rohkaista ajattelemaan itsenäisesti. Joskus pelkästään ehdotus tulevaisuuden ammatista saattaa tuntua painostukselta.

Anteeksi, kirjoitus hyppäsi pois aiheesta, mutta siinähän saitte jotain mietittävää. http://www.youtube.com/watch?v=VMGh3Ts5-WQ